Rakkaat karvakuonot

Elämässä tulee hetkiä, jolloin on osattava luopua, vaikka kuinka tekee kipeää. Tänään on ollut sellainen päivä ja eittämättä niitä tulee vielä lisää eteen. Ihmiselle ei voi suoda armokuolemaa, mutta eläimen kohdalla kipuja ja tuskaa ei turhaan pidä pitkittää. Vielä tämä viikonloppu ja sitten on aika päästää ihmisen paras ystävä sateenkaarisillan taakse.

Eläimen ottaessa tietää, ettei elo ystävän kanssa ole kuin maksimissaan reilu kymmenen vuotta. Silti sen lyhyys yllättää ja tyrmää. Reilu kaksi vuotta sitten saattelin suloisen Lurjus koirani paremmille niityille luiden metsästykseen. Koiran, joka teki elämääni lähtemättömän vaikutuksen, toisinaan jopa helvetillisen. Ei sellaista päivää, ettei se itsepäinen unkarilainen jästipää olisi saanut hymyä karehtimaan tai raivoa kiehumaan. Pohjaton rakkaus karvakuonoon kuitenkin antoi anteeksi kaikki temput.

Nyt on taas se aika, jolloin on sanottava hyvästit rakkaalle ystävälle. On itkettävä itkut ja kullattava muistot. Sekin sateinen yö, jolloin kahlasin pimeydessä suolla perässäsi, kun päätit lähteä peuraa metsästämään. Tai se aamu, kun yltä päältä savesta raavit ovea katse maahan laskettuna ja pyysit anteeksi yöllistä luvatonta lenkkiä. Huoli oli niin suuri, etten voinut olla vihainen.

Yhteinen taipaleemme jäi lyhyeksi. Kuuntelen vielä tasaista nukkuvaa hengitystäsi tietäen, että pian se on ohi. Minun tulee ikävä sinua, mutta lohduttaa, että sinun on hyvä olla, kivut ovat poissa. On aika osata luopua ja antaa sinut sateenkaarisillan taakse.