Vallan hillotolpat

Politiikka on arvovalintoja, joita jokainen joutuu tahollaan pohtimaan. Ei ole olemassa yksiselitteistä puolueen linjaa, jota yksilö ajaa. Se muotoutuu omien ajatusten ja ympäröivän yhteiskunnan tarpeiden perusteella. Se on yksilön vapautta.

Mitään ei voi, eikä pidä kirjoittaa kiviin pysyvästi. On pystyttävä muuttumaan. Eläminen menneisyydessä on kuin söisi parasta ennen päiväyksen ohittanutta einestä. Pitää katsoa tulevaisuuteen. On hyväksyttävä se tosiasia, että nykyisyyttä ohjaavat vahvat ideologiat. Niiden kampittamisen sijaan tulisi pysähtyä pohtimaan, miksi.

Erityisesti vaalien alla käydään voimakasta vastakkainasettelua. Röyhistellään rintaa ja hoetaan minä, minä. Sosiaaliseen mediaan tupsahtaa joukko ehdokkaita, joista ei vaalien välillä kuule mitään. Höyhenet pitää saada näkösälle pöyhkeinä.

Puoluepolitiikkaa ja ohjelmia voisi kuvailla anekaupaksi. Hyvillä lupauksilla koetetaan sovitella tekemättömäksi jäänyttä sanahelinää. Päästetään taistelukoirat irti ja mätetään kilpailevaa puoluetta kuin roskaruokaa hampurilaisbaarissa.

Mitä tästä kaikesta jää käteen äänestäjälle? Äänestääkö hän puoluetta vai henkilöä? Joka tapuksessa ääni menee puolueelle. Riittävätkö kivat kuvat somessa vai antaako äänensä kirjoituksille, joita voidaan mitata metrimitalla. Äänestäjän vastuu on suuri hänen valitessaan edustajaansa. Voi olla niin, että kaunopuheiden jälkeen arki iskee märän rätin kasvoille ja käteen jää tyhjä vaahtokarkkipakkaus.

Pian on taas se hetki, jolloin puheet punnitaan ja arvoista päätetään. Kun vaalitulos kopsahtaa pöytään, unohtuvat viisi hyvää ja kaksi kaunista. Terrierimäinen lauma poliitikkoja taistelee vallasta. Hillotolpat viuhuvat ja takakontit aukeavat.