Hätäjarru vai pelkokerroin

Lähdin kuntavaaleihin ehdokkaaksi ensimmäistä kertaa vuonna 2004 ajatuksena parantaa lapsiperheiden asemaa kunnassa. Tuolloin katselin kuntapolitiikkaa ruusunpunaisten lasien takaa, enkä olisi ikinä uskonut, mitä kaikkea se kätkee sisäänsä ja mitä kaikkea tulen vielä näkemään. Pala kerrallaan selvisi, millaista valtapeliä pelaillaan ja unohdetaan kuntalaisen etu. Se vaativa tehtävä, jota hoitamaan vaaleissa on hakeuduttu.

Ensimmäisessä luottamustehtävässäni päädyin kaavoituslautakuntaan. Pesti oli hyvin opettava monessa mielessä. Ennen ensimmäistä kokousta arvostettu kuntapoliitikko soitti minulle ja sanoi, että kaikki menee hyvin, kun teen vain kuten hän käskee. Kymmenen minuutin vuodatuksen jälkeen vastasin hänelle, että luuletko taluttavasi minua kuin pässiä narussa. Sainpa sitten myöhemmin kuulla monta moninaista kertomusta siitä, miten tämä samainen henkilö hoidatti omaa etuaan kunnallisissa luottamustehtävissä.

Kun sain lautakunnan juonesta kiinni, olin alituinen vastarannankiiski päätöksissä, joissa kuntalainen jäi soittelemaan lehdellä. Erityisesti raivostutti se, että ihmiset omistivat maata, jolle eivät saaneet rakentaa. Varsin usein kuulin viranhaltijoiden tokaisevan, että kuntalaiset hyötyisivät vain taloudellisesti, kun annettaisiin rakentamiselle poikkeamispäätös ja pistäisivät uuden talon lihoiksi heti sen valmistuttua. Varmasti joku niin olisi tehnytkin, mutta valtaosa oli kyllä liikkeellä ihan hyvin aikomuksin, eikä ketään voi kieltää myymästä omaisuuttaan. Tuli sitten päivä, jolloin ajauduin täydelliselle törmäyskurssille esittelijän kanssa. Samainen viranhaltija huusi minulle suu vaahdossa kokouksessa, että minut on laitettava koulutukseen, jotta ymmärtäisin olla heidän tekemiensä päätösesitysten takana. Laitoin asiasta selvityspyynnön silloiselle kunnanjohtajalle, joka ei koskaan vastannut minulle mitään. Tällä kokemuksella en olisi tyytynyt jääkauteen, vaan olisin taatusti vaatinut vastauksen, vaikka kirjain kerrallaan.

Paljon on mahtunut lähes kolmeen valtuustokauteen. Kirkkaimpana tähtenä olen koko ajan pitänyt kuntalaisten minulle antamaa mandaattia. Edustan heitä päätöksenteossa ja pyrin kuntalaisten kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Sanon ääneen sen, minkä koen kuntalaisen asemaa heikentävänä tekijänä. Välillä tuntuu, että saa ulvoa kuin tuuli nurkissa ja silti myrskyvaroitusta ei oteta vakavasti. Somen mukaantulo politiikkaan on tuonut päätöksenteon lähemmäs kuntalaista ja myös antanut kuntalaisille aktiivisen mahdollisuuden arvostella nopeassa tahdissa siinä viranhaltijoita kuin luottamushenkilöitäkin.

Ennen tölvittiin toisia pilke silmäkulmassa valtuuston kahvijonossa ja piikiteltiin puhujapöntöstä. Nyt avaudutaan somessa. Eikä siinä mitään pahaa ole. Arvostelua on kestettävä, eikä sitä pidä päästää ihon alle, vaikka toisinaan saa kohdata ihan aitoa ilkeyttäkin. Silti pidän täysin ylimitoitettuna kunnan julistusta maalittamattomuudesta. Vedettiin hätäjarrusta ennen kuin juna nytkähti liikkeelle. Nostettiin esille ihan normaaleihin käytöstapoihin kuuluvia asioita. Haluttiinko vaientaa ikävältä kuulostavia mielipiteitä vai oliko kaiken takana kuitenkin pelkokerroin siitä, etteivät kuntalaiset enää niele tyytyväisenä kaikkea. Meidän luottamushenkilöiden pitää muistaa keitä me edustamme luottamustehtävissä. Me olemme kuntalaisten ääni. Viranhaltijoille kuntalaiset ovat palkanmaksajia ja työnantajia, joita on kohdeltava tasapuolisesti. Kunta on kuntalaisille!